Itsenäisyydestä

Itsenäinen Suomi täyttää tänään 100 vuotta – mitä tietenkään yksikään suomalainen ei voi olla tietämättä. Maa ainakin täällä Helsingissä on viime yönä peittynyt uuteen puhtoiseen lumivaippaa ja lämpötila on juuri sen yhden karvan verran pakkasen puolella, että lumi ainakin tämän päivää pysyykin maassa sotkeutumatta kaikkialla sen alla vellovaan syksyn sateiden aikaan saamaan mutaan. Päivä on suorastaan valoisa, ehkä vielä tunnin verran.

Media ja sosiaalinen media on täynnä erilaisia kirjoituksia siitä, mitä on olla suomalainen, millainen on Suomi tänä päivänä, keitä me suomalaiset olemme, miksi on hyvä tänä päivänä asua Suomessa. Lueskelin aamusella 100 kohdan listaa, jonka Suomessa asuva britti oli kirjoittanut, listaten syitä, miksi Suomi on hänestä “the most kick-ass country in the world“. Aika moni kohta nauratti, aika moni kohta oli osuva. Suomi on enimmäkseen mainio maa asua, omine quirkeineen ja muineen. Vaikken tästä talven kylmästä pimeydestä pidäkään. Enkä oikein lumestakaan isommin.

Minäkin toisinaan mietin, miksi asun Suomessa. Syyt ovat aika toisenlaiset kuin niillä, jotka ovat tänne omasta halustaan (tai rakkauden perässä) tulleet. Minä asun Suomessa ensisijaisesti siksi, että tänne satuin syntymään, eikä oikein ole ollut mahdollisuutta poiskaan muuttaa. Vielä. En minä sillä, että arvelisin ruohon olevan muualla maailmassa mitenkään vihreämpää kuin Suomessa, paitsi ihan konkreettisesti. Haluaisin jonnekin, missä ruohon on vihreää talvellakin, eikä minun tarvitsisi enää milloinkaan kääriytyä untuvatakkiin.

Minut on kasvatettu kunnioittamaan ja rakastamaan itsenäistä Suomea, isänmaatani. Vaikka joskus muuttaisin jonnekin lämpimään, olen aina suomalainen. Samaan aikaan tiedän, että osa minusta haluaa identifioitua toisin. Kun palaan Suomeen ulkomaan reissulta, minulla on vielä lentokoneessa hurja tarve olla olematta suomalainen. En halua olla osa sitä outoa massaa, joka palaa kotiin kuin lehmälauma. Kuitenkin olen ylpeä siitä, että palaan kotiin lentäessäni Suomeen. Ne on ehkä kaksi vähän eri asiaa.

Tässä näiden EU-vuosikymmenten aikana sitä on toisinaan pysähtynyt miettimään, kuinka itsenäisiä oikeastaan olemme EU:n sanellessa säädöksillään elämäämme. Toisaalta, heti seuraavaan hengenvetoon joudun aina kysymään, kuinka itsenäisiä me oikeastaan olimme sitä ennen, Neuvostoliiton sanellessa elämäämme vähän toisella taktiikalla. Jollain tapaa olemme koko itsenäisyytemme ajan olleet kuin vanhempiensa kotona asuva nipin napin aikuistunut lapsi. Itsenäisiä, mutta ihan kaikkia sääntöjä ei vieläkään pääse itse sanelemaan.

Hyvin tämä maa on luotsattu läpi ensimmäisen itsenäisyyden vuosisadan siitäkin huolimatta. Viime vuosikymmeninä olemme alkaneet jopa oppia olemaan vähän vähemmän anteeksipyyteleviä olemassa olostamme. On totta, että olemme pieni maa Euroopan laidalla, mutta meillä on maailmalle paljon annettavaa – ja olemme jo paljon antaneetkin. Kyllä tästä on ihan hyvä ponnistaa toiseen itsenäiseen vuosisataan.

Tänään sattui Hesarissa silmiini parikin artikkelia suomalaisista nuorista. Toiseen oli haastateltu neljää elämässään menestynyttä nuorta aikuista, toisessa puhuttiin yksinäisyyden aiheuttamasta syrjäytymisestä. Niin erilaisia tarinoita, samassa maassa, näennäisesti samoilla mahdollisuuksilla. Ei, me kaikki emme synny samoin edellytyksin, edes Suomessa. Ei se oikeastaan ole mahdollistakaan, sillä ulkoiset tekijät ovat vain osa kokonaisuutta. Hienoa Suomessa on se, että pääsääntöisesti yksilö voi käyttää koko potentiaalinsa, jos motivaatiota vain riittää.

Näin tenien mutsina sitä toisaalta seurailee tuon kasvavan sukupolvensa hapuilua tässä maailmassa, kun he etsivät paikkaansa, miettivät, mitä elämältään haluavat. Minulla ei ole heille korkealentoisia – tai edes matalalentoisia – tavoitteita. Toivon vain, että he löytävät oman tiensä ja ovat onnellisia elämässään.

Tosikoisen haaveet lentelevät tällä hetkellä melko korkealla ja tyttö on alkanut seurailla kouluarvosanojaan tarkemmin, jotta voisi haaveensa toteuttaa. Nostan hattua! Suunnitelmat voivat muuttua vielä monta kertaa, mutta on hienoa, että on jotain mihin tähdätä.

Esikoisen haaveet ja suunnitelmat ovat muuttuneet viimeisten vuosien aikana monta kertaa, mutta lopultakin taitaa olla niin, että rohkeus tarttua siihen, mikä on mielen pohjalla siintänyt jo vuosia, on puuttunut. Tämän syksyn aikana ajatus on muuttunut todellisuudeksi, kun poika otti yhteyttä Ypäjän Hevosopistoon ja päätti lopettaa päämäärättömäksi kokeneensa lukiossa haahuilun.

Sunnuntaina vien lapseni muuttokuormineen sinne keskelle ei mitään, puolentoista tunnin ajomatkan, mutta noin kolmen tunnin bussimatkan päähän kotoa. Itsenäistymisen ensiaskeleita pienen ihmisen tasolla. Äitiä jännittää varmaan enemmän kuin nuorta, aivan kuten silloin kun vei lapsia ensimmäisiä päiviä päivähoitoon. Ystävät ovat lohduttaneet, että kyllä elämä kantaa.

Kyllä se varmasti kantaakin, ja oikeasti olen hirveän ylpeä, että olen kasvattanut tuollaisen upean nuoren, joka nyt lähtee maailmalle siipiään kokeilemaan. Minä puhkun tuulta niiden alle, minkä voin ja otan aina vastaan, jos lapsi putoaakin vielä alas. Toivon, että kaikki menee hyvin ja että koulu vastaa odotuksia.

Tänään nostan maljan satavuotiaalle itsenäiselle Suomelle ja 17-vuotiaalle itsenäistyvälle esikoiselleni. Kippis ja skål ja cheers!

Räntää, kuhmuja ja muita ruhjeita

Mitenniin ei räntä muka ole ruhje? Se on suorastaan suuri märkivä haava sisimmässäni, kun jälleen kerran kiinnitän miehen kanssa peräkärryä auton koukuun hyisten jalkarättien tippuessa päällemme. Etenkin, kun eilen paistoi aurinko. Eilen meidän ei tarvinnut kiinnittää peräkärryä minnekään tai lastata siihen roinaa. Eilen kävimme Ikeassa ja olimme siivosti sisätiloissa. Taivaan ollessa kirkas, maan ollessa kuiva.

Tänä aamuna heräsimme siihen, että maailma oli valkoinen, asteita oli parin verran, maassa parin sentin hyhmäinen, no, hyhmä, ja taivaalta tippui lisää märkää shittiä. Sinä sunnuntaiaamuna, kun olimme päättäneet (etupihamme kiveys- ja asfaltointitöiden viimein valmisututtua viime viikolla – vastahan niiden piti olla tehtyinä heinäkuussa) vuokrata peräkärryn ja vihdoin vähän siivota autotalliamme (kun sen edessä ei enää ole hiekkakasaa). Sinä sunnuntaiaamuna, kun piti herätä jo yhdeksän pintaan – myös teinien.

Teineillä oli peräkärryurakan lisäksi täällä tänään ihan oma urakkansa, jossa minä tietenkin päädyin heitä auttamaan. Esikoinen on tässä syksyn edetessä tehnyt suuren päätöksen: hän on lopettanut lukion ja siirtyy näillä näkymin vielä ennen joulua Ypäjälle hevosopistoon opiskelemaan hevostaloutta. Melkoinen muutos meille kaikille, ja konkreettisesti se tarkoitti sellaista klassista “I’m taking your room” -tilannetta, sillä esikoisen huone oli toki se kivempi huone. Ei ole enää. Nyt tosikoinen on siinä huoneessa ja esikoinen siinä toisessa.

Tänään on siis paiskittu töitä ihan huolella. Minut on vaikea saada käyntiin, mutta kun käynnistyn, en meinaa ollenkaan lopettaa, jos on motivaatio kohdillaan. Toissailtana murtunut varvaskaan ei tahtiani hidastanut, vaikkakin sen kanssa konkkaaminen on selvästi rasittanut lihaksistoani eri tavalla kuin jos voisin kävellä normaalisti.

En minä oikeastaan tiedä, onko varpaani murtunut vai vain ruhjoutunut, mutta perhanan kipeä se on ja musta ja violetti ja ties mitä. Minä liukastelen ja kompastelen portaissa säännöllisen epäsäännöllisesti, etenkin väsyneenä. Perjantaina sattui niin hullusti, että liukastuessani portaan reunan puuluiskan takia, yksi varvas sitten kai otti hittiä seuraavasta portaasta. Yöllä sitä alkoi särkeä ja aamulla koko totuus paljastui. Normaalikenkien käytöstä ei kannattanut haaveillakaan.

Lähdin eilen kotoa sandaaleissa ja sukissa – pitäisi kai toisaalta muistaa olla iloinen, ettei silloin tullut räntää taivaan täydeltä! Mies ajoi Kaareen, mistä kävin H&M:stä ostamassa itselleni Ugg-kopiot. Ne on aivan ihanan pehmoiset ja lämpöiset, kuin taivas jaloille, kuin pehmeä pumpulinen cast murtuneen varpaan jalalle (ei en edelleenkään tiedä, koska ei lääkäri tekisi tätä teippausta kummempaa sille kuitenkaan). Tänä aamuna kosteussuojasin kengät, mutta siitä huolimatta siinä peräkärryn kanssa Shellin pihalla säätäessämme märkä hiipi saumoista kenkiin sisään. Kotona vaihdoin lantsareihin.

Tässä iltasella sitten, huseerattuani ensin pari tuntia huonekaluja siirrellen ja poran kanssa heiluen – ruuviväänninmoodissa, erinäisiä lipaston ja kaapin jalkoja piti irrottaa ja kiinnittää ja mitä nyt kaikkea – väsyneenä vielä halusin saada bustattua yhden vanhan vanerirunkoisen alakaapin, jotta senkin voisi huomenaamulla roudata sorttiasemalle. Heilautin pajavasaraa, alaselkä sanoi auts, käsivarteni nykäsivät juuri sen kriittisen verran, että vasara missasi kohteensa ja heilahti sääreeni.

Sinnillä ja silkalla raivolla hakkasin kaapin palasiksi ja kasasin palat etupihalle. Vein jotain kamaa vielä roskiinkin, golf-pallon kokoinen kuhmu jalassa, murtunut varvas toisessa, ennen kuin lopulta luovutin. Tulin sisälle, laitoin kuhmun päälle kylmähauteen pakastimesta ja kaadoin itselleni lasin viiniä. Tästä en hetkeen nouse. Paitsi ehkä täyttämään lasia ja vaihtamaan jo lämmenneen kääreen. Onneksi huomenna on etätyöpäivä.

Impressions of Dublin

Sitting at the Dublin airport, waiting to fly home. Deaf ear is ringing like a bastard after a week of continuous noise . I loved Dublin, but I’m so ready to be back home again! I miss my kids, my dogs, my husband. I miss my own bed, I miss the quiet. I don’t miss the rain  and the cold – the weather here was not too much warmer, but it was pleasant this week.

Between the conference and two evening parties, my week was pretty busy. Still, I did manage to do a little bit of shopping too, and saw a nice slice of the city by walking almost everywhere. I saw Dublin in the dawn, I saw Dublin in dusk, in daytime and even late at night – inside a 3km radiuis from my hotel next to the Christ Church, that is. It seems that I picked my hotel from an excellent location, though, right there at the edge of Temple Bar, with the conference center, Jameson Bow St, Guinness Storehouse and both north and south Dublin shopping areas within that radius. Patted myself on my back for that!

My first morning in Dublin I woke up early. I’m not an early riser as it is, but still I somehow managed to wake up by 6am, which is 8am at home; that is of course already half an hour later than my usual wake-up time on weekdays. I tried to idle in bed for some time, but gave up by 7:40, took a shower and was out of the hotel by 7:20, and in search of a nice little coffee shoppe t0 have breakfast in.

There’s no shortage of coffee shops in Dublin, I noticed. However, not all of them are open that early. I had my cappucino and some bacon and eggs in a cozy little coffee shop and continued my walk towards the conference center as the sun was slowly rising behind some cranes at a “skyscraper” (maybe 20 stories high, which is tall for a low city like Dublin, or Helsinki for that matter) construction site.

The first thing I noted about Dublin was the colors. The city is in many ways very similar to Helsinki, very homey in that way for me, but there are some significant differences, the biggest one being the colorful storefronts. I absolutely loved those painted wood fronts that were further decorated with flowers, flags, decorative paintings and the elegantly crafted or painted business names. Temple Bar pub is obviously the most iconic one of them all, but really, the same theme goes all around!

That first day we had drinks at the conference center and after that there were some sponsor parties to choose from. I went to this one at Jameson Bow St, where we got to do the distillery tour. Not exactly in the distillery, but a tour of the distilling process in the old distillery. After that and the Leprechaun museum experience, I was just amazed by the Irish’ ability to tell a story craft a tour. Pretty amazing tours! Guinness Storehouse tour was no exception either, without the narration, though (since I did not take the headphones).

Last night was my last one in Dublin. After the conference ended, I took yet a different route back to my hotel, walking through the main shopping street on the northern side of the river, as I still wanted to visit the Arnotts once more. I also popped into the H&M in Ilac center (cringe, but it was my best bet for a hoodie for my youngest teen) and returned to my hotel for a little rest while plotting my dinner plans.

Decided on Hard Rock Cafe which was not too far from the hotel, but far enough for me to imagine that I might find an ATM on the way. Turns out ATM’s aren’t really any easier to find in Dublin than they are in Helsinki (or most other places for that matter), even though you need cash for such things as taxis and bus fares. I ran into some Anmesty facers, told them I’m already a donator (which I am), highfived them and asked about an ATM. They pointed me to the closest one, which just happened to be one block away from the Hard Rock Cafe.

I had a local specialty – Guinness Bacon Burger – and a strawberry mojito and bullshitted a bit with a young Samuel L. Jackson lookalike waiter. One of the best damned burgers I’ve ever had! Slight bit on the sweet side with the Jameson marmelade and dark Guinness sauce, but absolutely wonderful tasting burger! I left the restaurant totally satisfied and stuffed and started my walk back through the rather crowded Temple Bar. I mean, there is no such time or place in Helsinki. Not ever, not anywhere!

Walking past the actual Temple Bar pub I decided that stepping in for a drink was an absolute must – as it happens, it was the only pub I visited. At that moment, just like at the Guinness Storehouse, I really wished that I could drink beer. Since that is not an option for me, I just got a Bacardi cola and stood in the crowd for the time it took me to sip my drink, listening to the live band play that gay Irish folk music. Listening to that music, I really don’t even wonder why leprechauns can’t resist dancing. I think I’m part leprechaun.

The first thing i noticed about Ireland, as the aircraft was circling towards the runway, was the patchwork of fields, with rows of identical houses lined up neatly in between. Each row was unique, but none of the houses were unique on the outside. Even the mansions on their bigger lots were placed one next to the other, identical with each other, facing the same way. Quite different than the city itself.

One of the Irish curiosities that caught my eye while walking around the city was this interesting fashion of shorts paired with a winter jacket. Another one was the exterminator. I mean, I have never ever in my life seen an actual exterminator, in full suite and with the tank proppen on his back and all that. Only in the movies. And in Dublin.

There’s a whole lot of bicyclists in Dublin. Perhaps because in a city like Dublin it seems to be way faster to ride your bike around than drive your own car or take the bus. Bicycling culture in Helsinki is quite aggressive, with bicyclists rarely taking heed of red lights and whizzing by pedestrians, slower bikes and dogs with warping speed. I’ve been grazed by bikes, leapt to safety from out of their way, frantically pulled my dogs to safety before. Here, the bicyclists are no better. Actually, I think they’re worse if possible. Yep, nope. There’s no love on my side towards bicycling Dubliners, either.

Apart from the bicyclists, I absolutely loved Dublin. The very best thing about the city? Te bookstores! There’s so many of them! Some big, some small, some new books only, some used books only, some both. I visited at least five or six different bookstores during the week and at the end of my stay, I packed several kilos of books in my suitcase. Eight books in total. Also a couple cd’s and a BlueRay, from the big Tower Records on Dawson Street, on the other side of the street form the wonderful Hodges Figgis multiple story bookstore.

This morning I woke up too early, again. Not finding the opening time for the hotel breakfast bistro, I walked in through the open door of the room at 7:2o. A waitress there informed me that the kitchen won’t open until 7:30, but offered to bring me coffee. Before the kitchen opened, two other ladies walked in too, and to my utter surprise, they too were Finns. So there we were, three Finnish women, waiting for the kitchen to open.

I got my breakfast eggs and toast (and such), ate in peace and returned to my room to gather my stuff. I hauled my heavy luggage out, paid and took the bus to the airport. Aerofort. I’d love to learn Irish (Gaelic)! It’s somehow a totally cool language. It’s kinda useless, like Finnish is useless on a global level, but it seems like a total hoot.

[More photos of Dublin in Flicr]

Kirkonkellojen kolkatessa

Edellisestä ulkomaanmatkastani onkin jo melko tarkkaan vuosi. Silloin olin Wienissä SharePoint-konferenssissa. Nyt olen Dublinissa samoilla asioilla.

En eilen edes osannut oikein ajatella lähtemistäni. Pakkasin laukkuni joskus siinä iltasella ja kuvittelin pakanneeni kaiken, todeten samalla itseksni vanhan viisauden, että jos jotain jäi kotiin, sen voi ostaa paikan päältä. Aamulla iski ihan pieni matka-ahdistus. Sellainen “on joo kiva lähteä, mutta mieluummin jäisin kotiin”. Lienee introverteille tai ainakin epävakaille tyypillistä, että asioita suunnitellessa niistä on paljon innostuneempi kuin silloin kun pitäisi oikeasti mennä ja lähteä.

Tilasin taksin Valopilkulla, kävelin kadunvarteen ja nousin taksiin. Kuskilla soi autossa Helmi, the nostalgiaradioasema. Peter Gabriel (Sledgehammer), Bocart Co (Princess I’ll always love you!) ja muutama muukin kasaribiisi, joita en enää muista. Tänään on muutenkin kasari soinut kaikkialla, minne olen mennyt. Eurythmicsiä, A-hata, kaikkea kasaria. Ei siinä kai mitään. Parempi kuin joululaulut muutenkin joulukyllästetyssä kauppakeskuksessa.

Lento oli aika puuduttava, joskin sain jopa vähän töitä tehtyä lennon aikana, kiitos kiintolevylle synkronoitujen pilvikansioiden. Minua väsytti aivan kamalasti, vaikka olin nukkunut ihan hyvin. Hörpin lentokoneen melko pahaa kahvia piristyäkseni, mutta se nyt oli aika mitäänsanomaton yritys. Kentällä ensitöikseni (jahka olin kävellyt noin kolme kilometriä portilta passintarkastuksen läpi laukkukarusellille ja saanut laukkuni) haukkasin vähän syötävää. Oli jo nälkä. Melkein meinasin siitä mennä taksijonoon, mutta kurvasinkin pankkiautomaatin kautta.

Puhelias taksikuski toi minut hotellille (tai oikeastaan naapurihotellille, sillä tajusin vasta autosta noustuani, että kuski oli kuullut hotellini nimen väärin), maksoin käteisellä, sillä autossa ei ollut minkäänlaista laitetta taksamittarin lisäksi ja vastoin lentokentän ohjetta otin vastaan käsinkirjoitetun kuitin. Minkäs siinä kohti teit, kun ei kuskilla laitteita kerta ollut? Mietin, tulinko pahastikin ripatuksi off, mutta maksoin ja nousin ja etsin oikean hotellin. Tiesin, etten ollut siitä kaukana kuitenkaan.

Sain huoneeni ja ajattelin tehdä vähän lisää töitä ennen kaupungille lähtöä. Ajattelin ladata vähän kännykkäänikin siinä ensin. Kaivoin laturin repustani, seisoin laturi kädessäni tuijottamassa pistoketta ja naamapalmusin. Se tältä matkalta unohtunut juttu (tai ainakin toistaiseksi ainoa, mikä on tullut vastaan) oli sitten niinkin tärkeä pieni aparaatti kuin pistokeadapteri. Ei siinä sitten töitä, kun koneenkin akku oli lopussa.

Lähdin kävelemään kohti kauppakeskusta, jota taksikuski oli minulle matkalla esitellyt. Valitsin hotellini erinomaiselta paikalta, olen todella tyytyväinen arvontaani! Joki on tuossa ihan vieressä, keskusta on kivenheiton päässä, konferenssikeskukseen on kävelymatkaa 15-20min. ja yksi kaupungin isoimmista nähtävyyksistä näkyy huoneeni ikkunasta. Christ Church Cathedral se kellojansa kilkuttaa ja kolkuttaa tuossa noin kolmesti tunnissa, mutta eipä se minua kamalasti häiritse.

Kun olet vieraassa maassa ilman adapteria muun maan pistokesysteemistä heidän pistokesysteemiinsä, on melko hankalaa löytää adapteri. Elektroniikkaliikkeet myyvät tietenkin adaptereita, joita irlantilaiset tarvitsevat matkustaessaan muualle maailmaan, mutta tällaiselle hajamieliselle matkustajapololle heidän maassaan ei ollut adapteria löytyä. Yksi myyjä yhdestä Carphone-liikkeestä ohjasi minut Argokseen. Sieltä näyttää saavan kaikkea. Mitä Argos ei myy, sitä ei tarvita.

Yritin ihan ensimmäiseksi ymmärtää, miten koko liike toimii. Sitten yritin tutkia asiakaspisteen paksua tuotekirjaa ja löysinkin sivun, jolla oli monenlaista adapteria. Ensin katsoin, että ne ovat kaikki Irlanti/UK-muumaailma-malleja, mutta vihdoin löysin tarvitsemani. Syötin koneeseen tuotekoodin ja laite sanoi minulle, että voin noutaa sen torstaina 16.11. Hiukan myöhäistä! Ystävällinen (ainoa) asiakaspalvelija katsoi muut liikkeet ja varasi minulle adapterin naapurikauppakeskuksen Argoksesta, mistä noudin laitteen.

Ahdistus hellitti heti ja pystyin vähän katselemaan kauppoja ja ajattelemaan muitakin ostoksia. Joku pieni joululahja/tuliainen mukaan jo tarttui, mutta jotain jäi vielä torstai-illalle. Neljältä menin Leprechaun-museoon (mikä se on suomeksi oikeasti? ei ne ole menninkäisiä eikä keijujakaan oikein). Se oli hurjan mainio kierros! Vähän historiaa ja kansantaruja ja kokemuksellisuutta ja sellaista hauskaa.

Tämä Dublin näyttää olevan paitsi Guinnessin ja Jamesonin (jonka distilleryyn pääsen huomenna kierrokselle) kotipaikka, myös pienten kirjapuotien luvattu maa. Piipahdin tuossa kävelylläni kolmeen pieneen puotiin sen lisäksi, että seikkailin hetken Arnottsin kirjaosastolla ja Leprechaun-museon folklore-kirjahyllyjen edessä. Uusia ja käytettyjä kirjoja rinta rinnan. Kauniita rakennuksia ja sieviä puoteja. Ooh! Ostin yhden folklore-kirjan ja yhden muuten vain listallani olleen (käytettynä): Khaled Husseinin A Thousand Splendid Suns. Onneksi laukussani on sekä tilaa, että kiloja to spare.

Kouluruokailusoppa

Yli kaksi miljoonaa veroeuroa lentää vuosittain syömättömän kouluruuan mukana roskikseen, kirjoitti Hesari tänä aamuna. Tottahan siitä some-poru nousi ja ihmiset alkoivat kysellä, miksei ylijäämäruokaa jaella työttömille ja muille nälkäisille. Niitäkin kai tässäkin maassa on, kaikesta sosiaaliturvasta huolimatta. Niin ainakin väitetään – joskin esimerkiksi tuo aiemmin mainittu valtamedia on toistaiseksi pahasti feilannut kyseisen faktan esittämisessä haastattelemalla “köyhiä” perheitä, joille jää etuuksista käteen enemmän kuin tuettomalle keskipalkkaiselle, ja jotka maksavat opiskelevan aikuisen lapsensakin vuokran. Anteeksi kuinka? Mikä köyhä?

Se on kuitenkin tarina sinänsä, annetaan sen nyt olla. Työnnän sen sijaan lusikkani kouluruokaan näin niin kuin veroja maksavana kahden ja puolen koululaisen äitinä. Mieheni kutsuu lapsiani nirsoiksi ja välillä sanoo, ettei heillä vain ole ollut koskaan riittävän nälkä, kun ei mikä tahansa kelpaa. Ei varmaan ole ei, sillä minulla ei ole ollut tarvetta pitää heitä nälässä. Ruokailufilosofiani on kovin erilainen kuin valtavirran, olen huomannut. En nimittäin varsinaisesti näe syytä pakottaa.

Samainen mieheni sanoo myös, että elämä on liian lyhyt huonon ruuan syömiseen. Niin että kumpi se nyt olikaan? Pitää syödä mitä eteen kannetaan, vai olla valikoiva ruokansa suhteen? Vai onko tässä tuplastandardi? Aikuiselle on ok valita, lapsen pitää vain olla kiitollinen, että edes saa ruokaa? Haloo! Elämme 2000-lukua, eikä täällä länsimaissa ole pakko nähdä nälkää. Ei ainakaan, jos sattuu syntymään keskiluokkaiseen perheeseen. Kermaperseiksikin meitä on haukuttu, mutta haukkukoot.

Niin, minun lasteni mielestä “huonoa ruokaa” on tyyliin parsakaali, ruusukaali, kukkakaali, keitetty porkkana, lanttu, rusinat porkkanaraasteessa (yök!) ja vetinen makaronilaatikko. Noin muutaman mainitakseni. Osasta olen ehdottoman samaa mieltä. Aika monessa ruoka-aineessa valmistus on kuitenkin aa ja oo. Makaronilaatikossa ja makaronilaatikossa on eroa. Ruusukaalin ja parsakaalin voi valmistaa mauttomaksi tai pirun maukkaaksi!

Työni puitteissa käyn satunnaisesti erilaisissa oppilaitoksissa (toisen asteen ja joskus vähän kolmannenkin) ja joudun syömään niiden ruokaloissa. Joskus syön pelkästään salaattia, joskus ronkin vähän lämmintä epämääräistä *jotain*. Kiristelen hampaitani siitä, että maksoin siitä mauttomasta ja vetisestä annoksesta melkein kympin. En siis edes osaa syyttää lapsiani siitä, ettei kouluruoka maistu.

Minulla olisi kovin yksinkertainen ratkaisu lasten syömättömyyteen. Siirretään kouluruuan valmistus pois liikelaitoksilta, kuten Amicalta ja Sodexholta ja mitä näitä Palmioita nyt on ja ruuan valmistus taikaisin koulukeittiöihin tai alueellisiin keskuskeittiöihin. Yksinkertaistetaan ruokalistaa: sen sijaan että yritetään väkisin vääntää ruokaan kamalasti kaikkea kummallista, tehdään yksinkertaisia ruokia. Makaronilaatikko makaronilaatikkona ilman porkkanaa. Porkkanaraaste porkkanana ilman ananaksia ja rusinoita ja lanttua. Ja niin edelleen. Tarjoillaan vaikka vähän erillään niitä lisäjuttuja. Maustetaan maukkaaksi, eikä kummalliseksi. Laitetaan herrajjestas suolasirottimet pöytiin!

Kun mielipiteeni kouluruuasta ilmaisen, saan niskaani melkoisen ryöpyn. Pitää olla kiitollinen, kun ilmaiseksi annetaan! (Öö, ilmaiseksi? Ihan omilla veroillani lasteni ruuan kustannan.) Kermaperseiden pitäisi oppia mitä on olla nälässä! (Öö, miksi ihmeessä pitäisi?) Ei saa haukkua ilmaista! (Öö, taas toi ilmainen! Saan kai minä laatua vaatia, kun kerran oikeasti siitäkin maksan!) Lasten pitää syödä koulussa, ei tässä kyse ole rahasta vaan asenteesta! (Niin ja? Ei syöminen velvollisuus ole.) Ja mitä näitä nyt on.

For the record. Kaikesta kermaperseydestäni huolimatta yritin, y-ri-tin, välittää lapsilleni positiivisen asenteen kouluruuasta. Se ei vaan kantanut ensimmäisiä kouluruokalassa vietettyjä hetkiä pitemmälle. Kun ei maistu, ei maistu. Kysyin tuossa tosikoiselta, millä kouluruuasta saisi parempaa, jotta hänkin sitä söisi. Vastaus oli ykskantaan: “Sun pitäs tulla kouluun kokiksi.” Meillä saa kotona hyvää ruokaa. Laadukkaista raaka-aineista valmistettua keskiluokkaisen kodin maukasta ruokaa. Ei eineksiä. Sekin tekee minusta elitistin.

No sori!

Syyllistäminen on äärettömän huono taktiikka. Olen elänyt syyllistämisen kanssa suurimman osan elämääni ja se on minulle punainen vaate. Nälkää näkevistä puhuminen lapsille, jotka eivät nälkää näe, on järjetöntä. Miten nälkäisen vatsa täyttyy sillä, että ei-nälkäinen syö vatsansa täyteen ruokaa, josta ei tykkää, jota ei selvästikään tarvitse? Äitinikin yritti: “Syö se hernekeittosi! Afrikassa lapset näkevät nälkää, sinun pitäisi olla kiitollinen!” Minä kymmenvuotiaana vastasin: “Ole hyvä ja pakkaa tämä hernarini lähetettäväksi Afrikkaan niille nälkäisille. Minä en tätä syö.”

Ihan silleen vakavasti ottaen. Kuulun siihen luokkaan tässä maassa, jota kai 88% kansasta halveksuu, koska kehtaan kuulua niihin 12%:iin, jotka tienaavat eniten ja näin ollen myös maksavat veroja eniten (aika surullista sinänsä, sillä en kyllä edes tienaa mitään jättisummia minäkään). On siis varmaan aivan ymmärrettävää, että minun valitukseni verovaroin kustannettavasta ruuasta aiheuttaa närää, sillä valtaosa muista on sillä vastaanottavalla puolella. Minä olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että saan vaatia. Saan vaatia vastinetta sille rahalle, jonka palkastani yhteiskunnalle “lahjoitan”, jolla kustannan omien ja monen muunkin lasten kouluruokailun.

Ehkä tässä kouluruokailussakin pitäisi mennä siihen, että kyöhyysrajan alapuolella olevien perheiden lapsille se on ilmainen, loput maksavat siitä porrastetusti tai pakkaavat lapsilleen eväät, kuten Jenkeissä. Sitten katsotaan, kuinka moni siitä viitsii maksaa. Sitten katsotaan, miten muutkin alkavat vaatia sille parempaa laatua. Parempi laatu muuten ei tarkoita trendien aallonharjalla keikkumista, vaikka Sukula niin yrittääkin maisteluvideossaan viestittää. Vai sovittaisiinko ihan vaan, että verovaroillakin saisi lapsille parempaa? Jätetään vaikka suurmoskeija tai seuraava musiikkitalo rahoittamatta.